Pages

Voihan nenä!

Tän blogin sivupalkissa lukee, että kirjoitan täällä kevyistä asioista, jotka tekee mun arjesta vähän ihanampaa. Nyt kuitenkin kirjoitan muutaman sanan raskaista asioista, jotka on kaikkea muuta, kuin ihania. Mun piti tulla kirjoittamaan ihan jostain muusta. Mutta sitten katsoin Nenäpäivä -lähetystä. 

En varmasti ollut ainoa joka itki, kun telkkarissa näytettiin kolmea pientä Nepalissa asustavaa lasta. Perheen muodosti seitsemän ja viisi vuotiaat pojat ja kolme vuotias pikkusisko. Molemmat vanhemmat oli kuolleet. Lapset asuivat kolmestaan pienessä majassa, jonka katto ei pidä sadetta. Pojat kantoivat päivittäin kymmenien kilojen painoisia vesikanistereita, monia kilometrejä, jotta saisivat vaihdettua ne ruokaan. Joka päivä työ ei tuottanut tulosta.

Vanhimmalta pojalta kysyttiin, mistä hän haaveilee elämästä. Hän vastasi haaveilevansa siitä, että saisi joku päivä kuolla.

Sen jälkeen ei vaan voi tulla blogiin ja kirjoittaa lomasta Unkarissa ja halvoista balettilipuista ja vielä ruikuttaa siitä, ettei kaikki ihmiset kunnioittaneet tilaisuutta pukeutumisellaan. Ei vaan voi.

On mahtavaa, että keräyksiä järjestetään ja ihmiset saavat apua. Kuitenkin aina pelottaa, että meneekö se apu perille, vai jääkö lahjoitetut varat matkan varrelle. Kuitenkin on parempi, että edes vähän menee perille, kuin että ei yhtään. Kaikkia lapsia ei voi pelastaa, mutta ennemmin yksi, kuin ei yhtään.

Sen vaan sanon, että voisin kävellä automaatille just nyt ja nostaa koko kuukauden budjettini, jos voisin antaa sen käyttöön tuolle pienelle perheelle. Ettei se poika enää toivoisi yhtä paljon kuolemaa.

Autetaanhan aina toisiamme, niin paljon kuin pystytään? Pieniä ja isoja. Lähellä ja kaukana.

6 Kommenttia

  1. <3 Aivan samanlaisia ajatuksia! Taisin just yökötellä jotain ruokaa ja kuulin tellusta "Saisimpa mää vielä joskus ruokatorven takaisin..." Siis anteeks mitä? Miten sitä muistais oikeasti olla valittamatta ja muistaa, että on ihmisiä joilla on oikeasti hätää ja surua. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo sanos muuta. Toki en tarkota sitä, etteikö meidänkin murheet olisi yhtä arvokkaita ja tärkeitä, vaikka meillä on enemmän asioita myös hyvin. Ei voi aina vaan sanoa, että no, jollain muulla on vielä huonommin vaan yhtä aitoa se meidänkin suru on. Mutta, että muistaisi olla ruikuttamatta juuri niistä turhista asioista ja muistaisi ajatella vähän useammin niitä, joita me voitaisiin omista murheistamme huolimatta auttaa.

      Kiitos ihanasta kommentista Emma. Sulla on kyllä sydän paikallaan <3

      Poista
  2. Tämä ei liity tähän sinänsä oikeaan kolahtaneeseen postaukseen mitenkään, mutta sinulle on haaste blogissani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ihanaa! Käynpä heti kurkkimassa! :)

      Poista
  3. Mä en itse katsonut ohjelmaa, mutta kuulin noista pikkuraukoista. :( Surullista! Ei pikkulapsilla pitäis olla kaikkia maailman murheita harteillaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Välillä tuntuu, että itsekään ei kestä kaikkia omia murheitaan. Ja sitten noin pienellä ja viattomalla lapsella on noin valtavat murheet, niin tuntuu aika käsittämättömältä. Ja epäreilulta.

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.